Purkausta, joka ei liity mitenkään käsitöihin

Jonnekin on pakko purkaa pahaa oloa. Ei ole oikein fiilistä tehdä mitään ja tämänkin viikon olen joutunut olemaan sairaslomalla uusiutuneen flunssan takia. Älä lue enempää, jos et halua lukea valitusta.

Jossain aikaisemmassa postauksessa mainitsin, että äidilläni on keuhokosyöpä. Tilanne pahenee kokoajan, vieläpä aika nopeasti. Syöpää on siis keuhkoissa laajalti ja ympäriinsä luissa, mm. selkärangassa, lonkissa jne. Ja jottei mikään olisi liian helppoa samoissa luissa ja nivelissä hänellä on pahoja kulumia (työn aiheuttamia) sekä reumaa. Kaikista näistä aiheutuu sitten X määrä kipua. Äiti on allergisoitunut vaikka mille lääkeaineille, joten koskaan ei voi tietää turpoaako kurkku uudesta lääkkeestä lähes umpeen.. viimeksi tällaisen aiheutti morfiiniliuos, joka kyllä poisti kivut, mutta sitten tuli näitä "lieveilmiöitä".

En voi ainakaan näin sivustakatsojana sanoa, että äitiä olisi hoidettu mitenkään hyvin. Milloin on mikäkin kuva hukassa, faksi rikki ettei kuvia saa lähetettyä jne jne. Puhumattakaan siitä, että potilaan ja hoitohenkilökunnan (lähinnä lääkärit) kanssa olisi syntynyt hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde. Lääkärit vaihtuvat jatkuvasti, lausuntoja ei lähetellä Kelaan, että saisi kipulääkkeet korvatuksi niin kuin pitäisi ja hyvin harvoin ne lääkärit muistavat soittaa äidille kun ovat luvanneet. Potilaan kannalta on aika ikävää odottaa ja odottaa koko päivä, seuraava päivä, viikko, eikä sitä luvattua puhelinsoittoa koskaan tule. Ja aika ikävää on olla myös potilaana silloin kun ei selitetä kunnolla mitä milloinkin tapahtuu, pitäisi tapahtua jne. En ole mitenkään objektiivinen tässä asiassa, joten älköön kukaan ottako nokkiinsa. Äiti ei siis ikinä tule enää paranemaan, päinvastoin en usko henkilökohtaisesti että hän kovinkaan kauaa elää. Ehkä jonkun kuukauden, ihmettelen jos tässä menee yli vuosi. En vain haluaisi ajatella sitä.

Aina silloin nämä tunteet purkautuvat erityisesti pintaan, kun jotain "uutta" tapahtuu. Tällä viikolla oli uudet tapaamiset lääkärin kanssa ja nyt annettiin eri paikkaan sädehoitoa. Sädehoidot jatkuvat vielä selkärankaan ja lonkkien alueelle, jos niillä saataisiin vähän kipuja pois. Ja sen morfiiniliuoksen tilalle äiti sai uuden vahvan opioidin. Toivottavasti se tehoaa. On meinaan hirveää nähdä äitinsä kärsivän pahasti. Sytostaatteja (eli solumyrkkyjä) on ehdolteltu pariinkin otteeseen, on äidin päätös haluaako hän niitä ottaa vai ei. Itse en ole sytostaattien puolesta enkä vastaan, niistä on paljon etua mutta myös mahdollisia haittoja. Sytostaateilla vaan tuppaa olemaan aika lailla sivuvaikutuksia joten ei olisi mikään ihme, että niitä sitten tulisi roppakaupalla. Eihän sädehoidollakaan eikä sillä morfiinillakaan pitänyt lääkärien mukaan olla juuri mitään/ollenkaan sivuvaikutuksia (tai vasta myöhemmin ilmeneviä) mutta kas vaan niitä tuli heti ja paljon. Mikäli olen äitiä oikein tulkinnut, niin hän ei halua sytostaatteja aloittaa mikäli kivut saisi kipulääkkeillä hallintaan. Se vain ärsyttää myöskin tallä hetkellä hoitavassa lääkärissä (niin kuin niissä aiemmissakin) että ensin sanotaan, että mieti rauhassa ja palataan aiheeseen parin viikon kuluttua, niin sitten aloituspäätöstä tiukataan heti seuraavana päivänä. On tietysti selvää, että mitä aikaisemmin hoidon voi aloittaa, niin sitä parempia tuloksia ehkä saadaan aikaan. Mutta sitten ne kaikki muut asiaan vaikuttavat seikat..pienin ei ole mielestäni se, että pienen ajan sisällä äidin paino on tippunut järkyttävän alas (38kg) ja kylkiluut voi laskea selästäkin. Ei äiti ikinä mikään painava ole ollut (45-48 kg, pituus 152,5cm) joten suhteessa tuo pudotus on aika huima. En usko että kenellekään mitkään hoitopäätökset ovat helppoja.

Ja jottei elämä olisi liian helppoa meiltä lähti auto pariksi viikoksi korjaamolle: Odotettiin vuoroamme kääntyä parkkipaikalta tielle (oikealle) kun samaiselle parkkipaikalle oli kääntymässä auto (vasemmalle). Tilaa oli kääntyjällä reilusti, mutta aurinko paistoi häntä silmiin ja oli ajatuksissaan, eikä kuulemma ollut huomannut mitään, ja kas niin hän taräytti suoraan automme kuskin puoleiseen etukulman lyttyyn. Toisin sanoen kääntyi parkkipaikalle siis niin kuin risteyksessä ei olisi ketään ollut. Minä ja mies ei ehditty reagoimaan millään tapaa, hyvä kun toinen sanoi, että tuohan tulee suoraan päälle ja toinen siihen, että no niin tulee. Ja sitten rysähti. Jaakko ei ollut sentään mukana. Onneksi vauhti oli kääntyjällä pieni, ehkä 10 km/h ja meillä vielä pienempi ehkä 1-5 km/h. Silti meidän melko uusi automme meni hinaukseen, kun siitä rikkontui vasemman puoleinen lamppu, koko umpio, pyörä ei kääntynyt ja sähköjärjestelmä meni jotenkin solmuun niin, ettei auto suostunut enään inahtamaankaan. Kaikki ihmiset pääsivät säikähdyksellä. Onneksi kääntyjä myönsi auliisti syyllisyytensä joten sen suhteen ei tullut ongelmia. Syyllisen vakuutusyhtiöstäkin saatiin jo autollemme korjauslupa, tai siis maksusitoumus, joten se pääsi samantien korjaukseen. Nyt sitten ihmetellään, että koska saadaan vuokra-auto vakuutusyhtiön piikkiin. Ja vielä niin, että siihen saa lastenistuimen. Kolarissa kun Jaakon istuin ei vaurioitunut mitenkään, joten periaatteessa oma pitäisi hakea korjaamolta, joka on Espoossa ja se vuokra auto tulee sitten jostain ihan muualta. Voi kökkerö.

Ilokseni edelleen on olemassa avuliaita ihmisiä, jotka auttavat hädän tullen. Siinä vaiheessa kun aloimme siirtämään autoa pois risteyksestä vähän paremmalle paikalle odottamaan hinausautoa, niin eräs ystävällinen mies tuli auttamaan. Ja koska ei ollut tietoa, että miten kauan menee hinauksessa (kun hinausauto lähti Espoosta ja matkaa oli ainakin tunti), niin minulla alkoi olemaan hätä hakemaan Jaakkoa päiväkodista. Ei auttanut, vaikka oli kuinka flunssainen, niin oli vaan mentävä, koska rakas mies jäi odottamaan sitä hinausta. No tämä avulias aatu sanoi, että hän ja hänen seuralaisensa ovat menossa Keravalle, joten sain sitten heiltä kyydin. Ja Jaakon menin sitten hakemaan taksilla. Sillä köröteltiin ihan hissukseen, kun ei kerran ollut lastenistuinta. Periaatteessa en ole valmis joustamaan siitä, että lapsia kuljetettaisiin ilman istuinta, mutta kun vaihtoehtona oli kävellä 4 km kipeänä ilman pipoa ja kärryjä (= olisin tod. näk. siis kantanut sylissä Jaakkoa) niin pidin parempana tällä kertaa toimia kuten toimin.

Jottei tämä mene liian synkäksi, niin ostin sitten itselleni lankaa lohdutukseksi. Vähän vain, ennen hamsterikuukautta. Ja suunnitelmakin on mitä sillä teen. On myös eräs toinen asia, joka tekee minut hyvin iloiseksi, mutta siitä myöhemmin. Aina välillä nämä surulliset asiat vain putkahtavat enemmän pinnalle.