Tausta

Testailen tässä vaan erilaisia taustavärejä. Onko tämä liian kananpojan keltainen?

Kiitokset kaikille edellisiin postauksiin kommentoineille.

Elämä on..

Taas on postauksiin tullut aikalailla taukoa. En vain ole jaksanut. Takana on elämäni rankimmat 1,5 viikkoa. Äiti kuoli to 22.3. aamuna. Sitä edeltävän viikonlopun olin melkein kokonaan hänen luonaan käyden välillä vaan mummolassa tai no nykyisin vaarilassa nukkumassa muutaman tunnin. Maanantai meni ihan nukkuessa ja tiistai aamuna kukonlaulun aikaan suunnistin taas sairaalaan ja tulin takaisin ke iltana. Nämä olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin rankkoja reissuja, sillä meiltä kotoa sairaalaan matkaa oli n. 200 kilometria ja juna-taksi yhdistelmällä aikaa meni 2,5 tuntia yhteen suuntaan... Vaarilasta matkaa oli "vain" 60 km. Nykyisessä olotilassa minulla otti aika koville valvoa lähes koko yöt ja viikonlopun valvomisen seurauksenahan sain mm. rytmihäiriöitä. En ala edes kuvailemaan miten kamalia nuo loppupäivät olivat. Ei sitä osaa käsittää kuin kokemalla ja sitä en todellakaan toivo kenellekään.

Paljon mietin sitä, että jos saisin valita, niin haluaisin itse kuolla vaikka jossain onnettomuudessa. Niin että kaikki tapahtuisi äkkiä ja nopeasti. Mutta sitten omaisten suhteen on ehkä kuitenkin helpompaa, jos voi surra jo "etukäteen". Äidin tapauksessa menneen vajaan puolen vuoden sisään on tullut itkettyä kerta jos toinenkin. Siitä olen iloinen, että hänelle ehti sanomaan monta kertaa miten tärkeä ihminen hän minulle oli. Viime viikon lopulla tunsinkin vain lähinnä helpotusta siitä, että äidin kärsimykset ja kituminen olivat päättyneet. Varmasti tulee olemaan vielä paljon paljon hetkiä, jolloin suru valtaa mielen, sillä vaikka isäni kuolemasta on yli 11 vuotta niin silti välillä on ikävä ja näen hänestä unta. Menneinä viikkoina olen myös alkanut pelkäämään tosissani sitä, että miehelleni, Jaakolle tai tulevalle vauvalle tapahtuu jotain ikävää. Onneksi ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kaikesta huolimatta olen saanut jotain tehtyäkin. Tässä perus collegehousut (vihreät) ja parit trikoo housut (siniset ja v.ruskeat) Jaakolle. Näille tuli tilaus siitä, kun Jaakosta on kehkeytymässä ahkera pottailija ja siinä touhussa sitten välillä housut kastuvat. Varahousuja siis olla pitää. Tein vanhoista housuista tosi simppelin kaavan ja housujen tekemiseen menee ehkä 15 minuuttia, kaikkineen.


Siellä sairaalassa sain vähän neulottua ja kotimatkalla sain nämä "piipukka-sukat" valmiiksi. Tai no langanpätkät ovat edelleen päättelemättä. Piipukka-sukkien nimi tulee siitä, että nämä näyttävät niin hassuille - jalkaterät ovat ihan pitkänomaiset puikulat. Ihan perus 2o, 2n neuletta paitsi päällä on 2 palmikkoa ja 2o kohdissa on langankierto vedetty 2o yli tasaisin väliajoin. Ainakin ovat joustavat ja muotoutuvat jalkaan. Koko on lapsen jalkaan, ehkä joku 17 - 18 cm on jalkaterä.


Nämä sukat Austermanista aloitin Jaakolle sunnuntai-iltana todettuani, että lapsellani on vain yhdet hyvin istuvat villasukat. Yhdet ovat vähän pienet ja toiset vähän liian suuret. Ja jotkut ovat päiväkodissa ja jotkut hävinneet. Otin siis uutukaiset 2,5 bambupuikot käyttöön ja nyt ne alkavat jo luistaa. Alkuun oli vähän tahmeaa menoa. Jos tänä keväänä ei enää villasukkia tarvitse, niin ovatpahan sitten syksyksi. Ja jos sitten ovat liian pienet niin mitäs siitä jääväthän ne toiselle.



Pari viikkoa sitten istutettiin Jaakon kanssa elämäni ensimmäiset Amarylliksen sipulit. Sain ne anopilta, joka oli ostanut ne jostain alennusmyynnistä. Olen ihailusta mykkänä ja on helppoa - sipuli multaan ja vähän vettä välillä perään. Tällä viikolla pitäisi muistaa laittaa se rairuohokin kasvamaan.

Kuvaton postaus: loma ja muuta ei käsityö höpinää

Tukholman reissu meni kaikin puolin mukavasti. Laivalla oli kaikilla kivaa, kun milloin oltiin Muumidiscossa ja milloin pallomeressä - ei ehtinyt aika tulla pitkäksi. Viime kerrasta olin oppinut sen, että mitä kannattaa miettiä tekevänsä etukäteen ja mitä ei. Niin kuin nytkin Tukholman käynnin ainut "pakollinen" oli se Stickbutikenissa käynti, mutta muuten ei ollut mitään väliä. Ja samoin ruoka-ja nukkumaanmenooajoista yritettiin pitää kiinni, mutta ei mitenkään tiukkapipoisesti. Sopivan rennolla asenteella ei ollut mitään ongelmia.

Suuri juttu oli se, että Jaakon tutti tippui Tukholman metron rullaportaisiin ja sinne jäi. Ja siihen loppui tutin syönti. No sehan oli ollutkin vain unilla, mutta voisin vaikka vannoa, että yötkin ovat muuttuneet rauhallisemmiksi, kun ei tarvitse välillä käydä haeskelemassa kadonnutta imuvälinettä. Lankoja kannoin isohkon pussillisen kotiin; Dropsin Silke Alpackaa, Alpackaa ja Safrania. Baby Ullin valmistus on kuulemma lopetettu, joten se jäi sitten ostamatta. Ja bambusukkapuikkoja kolmet. Ja tietysti kaikista eniten käyttämäni 3:n puikot olivat loppuneet. Pitää joskus hankkia.

Loma sujui muutenkin rattoisasti: luin 7 kirjaa ja tein Jaakolle tupsupipon. Hän itse halusi juuri sellaisen pipon mikä oli uusimmassa Modassa pojan päässä. (Sininen pipo, missä on korvaläpät ja päällä tupsu.) Lisää lankaa ostin Suomesta: Oliviaa Prismasta ja Sinisestä kuusta Lanettia. Ja eilen mies osti minulle lohtulankana Bambua Anttilasta. Lankavarasto on nyt siis maaliskuussa mennyt pitkälti yli 10 kilon, kun helmikuun aikana sain sen pudotettua johonkin 8-9 kiloon. (Onhan minulla tarkat lukematkin olemassa kulutetuista ja poisannetuista langoista, mutta en nyt jaksa niitä kaivella.)

Tämä viikko ei ole sitten sujunutkaan ollenkaan rattoisasti. Maanantaina äiti siirrettiin kotoa sairaalaan. Elinaikaahan äidille oli annettu noin 6 kk, eli elokuun alkuun. No nyt on kyse enää tunneista, päivistä. Ja kunto on sitten sen mukainen. Oli aika järkyttävää nähdä hänet kovin kovin pienenä tippapullossa ja hengityksen ollessa yhtä korinaa. Vaikka äiti oli koko ajan tajuissaan kun kävin häntä katsomassa, niin puhe oli mitätöntä ja hyvin vaikeaselkoista. Hän on niin väsynyt, että puhelimessa ei jaksa jutella ollenkaan eikä juuri muutenkaan. Olisinko tunnin aikana saanut muutaman ynähdyksen vastaukseksi. Ja kysymykset piti sanoa tosi kovalla äänellä, että äiti havahtui. Muuten oli niin kuin puolivalveilla. Tujut lääkkeet kuulemma aiheuttavat uneliaisuuden, mutta kääntöpuolena on se, että vihdoin äitiä ei satu minnekään. Lääkkeet annetaan suonen kautta ja suoneen annettu ravintoliuoskin on jo lopetettu. On kuulemma elämän turhaa pitkittämistä. Nestettä vain saa. Ironista on että äidille saatiin saattohoitokotiin vihdoin paikka, mutta hän on niin huonossa kunnossa, että häntä ei voida siirtää. Koska äiti ei halua olla yksin enää yhtään sairaalassa, niin hänen vierellään on käytännössä joku koko ajan. Minä olen siellä tämän illan ja ensi yön. Hoitajien mukaan loppu voi tulla milloin vain. Toisaalta se tieto helpottaa, koska tietää, että sitten äidin ei tarvitse kärsiä enää yhtään. Ei ole tällä viikolla paljon huvittanut käsitöitä tai mitään tehdä, hyvä että suoriutuu päivän pakollisista kuvioista.

Elämä kuitenkin jatkuu ja mahavauvalla on kaikki rakenneultran mukaan hyvin. Viikot vastaa mittoja ja poikaa veikkasi. Saa nähdä onko kätilö oikeassa. Kuulemma se on "valistunut arvaus", kun ultrassa oli muutamaan otteeseen sen mukaiset värkit näkyneet. Mutta varmahan ei voi olla. Itsellä kyllä on ihan "poika olo"- toisaalta ei ole tietoa siitä millainen sitten "tyttö olo" olisi?

Jaakkokin on saanut jonkun pöpön ja hänellä on kamala räkätauti ja kuumetta. Tänään on oltukin sitten kotona. En olisi nyt yhtään kaivannut lisähuolta ja -murhetta, mutta minkäs teet. No positiivinen puoli on se, että nukuin taas vaihteeksi päiväunet.