Elämä on..

Taas on postauksiin tullut aikalailla taukoa. En vain ole jaksanut. Takana on elämäni rankimmat 1,5 viikkoa. Äiti kuoli to 22.3. aamuna. Sitä edeltävän viikonlopun olin melkein kokonaan hänen luonaan käyden välillä vaan mummolassa tai no nykyisin vaarilassa nukkumassa muutaman tunnin. Maanantai meni ihan nukkuessa ja tiistai aamuna kukonlaulun aikaan suunnistin taas sairaalaan ja tulin takaisin ke iltana. Nämä olivat niin henkisesti kuin fyysisestikin rankkoja reissuja, sillä meiltä kotoa sairaalaan matkaa oli n. 200 kilometria ja juna-taksi yhdistelmällä aikaa meni 2,5 tuntia yhteen suuntaan... Vaarilasta matkaa oli "vain" 60 km. Nykyisessä olotilassa minulla otti aika koville valvoa lähes koko yöt ja viikonlopun valvomisen seurauksenahan sain mm. rytmihäiriöitä. En ala edes kuvailemaan miten kamalia nuo loppupäivät olivat. Ei sitä osaa käsittää kuin kokemalla ja sitä en todellakaan toivo kenellekään.

Paljon mietin sitä, että jos saisin valita, niin haluaisin itse kuolla vaikka jossain onnettomuudessa. Niin että kaikki tapahtuisi äkkiä ja nopeasti. Mutta sitten omaisten suhteen on ehkä kuitenkin helpompaa, jos voi surra jo "etukäteen". Äidin tapauksessa menneen vajaan puolen vuoden sisään on tullut itkettyä kerta jos toinenkin. Siitä olen iloinen, että hänelle ehti sanomaan monta kertaa miten tärkeä ihminen hän minulle oli. Viime viikon lopulla tunsinkin vain lähinnä helpotusta siitä, että äidin kärsimykset ja kituminen olivat päättyneet. Varmasti tulee olemaan vielä paljon paljon hetkiä, jolloin suru valtaa mielen, sillä vaikka isäni kuolemasta on yli 11 vuotta niin silti välillä on ikävä ja näen hänestä unta. Menneinä viikkoina olen myös alkanut pelkäämään tosissani sitä, että miehelleni, Jaakolle tai tulevalle vauvalle tapahtuu jotain ikävää. Onneksi ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kaikesta huolimatta olen saanut jotain tehtyäkin. Tässä perus collegehousut (vihreät) ja parit trikoo housut (siniset ja v.ruskeat) Jaakolle. Näille tuli tilaus siitä, kun Jaakosta on kehkeytymässä ahkera pottailija ja siinä touhussa sitten välillä housut kastuvat. Varahousuja siis olla pitää. Tein vanhoista housuista tosi simppelin kaavan ja housujen tekemiseen menee ehkä 15 minuuttia, kaikkineen.


Siellä sairaalassa sain vähän neulottua ja kotimatkalla sain nämä "piipukka-sukat" valmiiksi. Tai no langanpätkät ovat edelleen päättelemättä. Piipukka-sukkien nimi tulee siitä, että nämä näyttävät niin hassuille - jalkaterät ovat ihan pitkänomaiset puikulat. Ihan perus 2o, 2n neuletta paitsi päällä on 2 palmikkoa ja 2o kohdissa on langankierto vedetty 2o yli tasaisin väliajoin. Ainakin ovat joustavat ja muotoutuvat jalkaan. Koko on lapsen jalkaan, ehkä joku 17 - 18 cm on jalkaterä.


Nämä sukat Austermanista aloitin Jaakolle sunnuntai-iltana todettuani, että lapsellani on vain yhdet hyvin istuvat villasukat. Yhdet ovat vähän pienet ja toiset vähän liian suuret. Ja jotkut ovat päiväkodissa ja jotkut hävinneet. Otin siis uutukaiset 2,5 bambupuikot käyttöön ja nyt ne alkavat jo luistaa. Alkuun oli vähän tahmeaa menoa. Jos tänä keväänä ei enää villasukkia tarvitse, niin ovatpahan sitten syksyksi. Ja jos sitten ovat liian pienet niin mitäs siitä jääväthän ne toiselle.



Pari viikkoa sitten istutettiin Jaakon kanssa elämäni ensimmäiset Amarylliksen sipulit. Sain ne anopilta, joka oli ostanut ne jostain alennusmyynnistä. Olen ihailusta mykkänä ja on helppoa - sipuli multaan ja vähän vettä välillä perään. Tällä viikolla pitäisi muistaa laittaa se rairuohokin kasvamaan.