torstaina, toukokuuta 03, 2007

Äidin mussukka

Jaakko-Vaakko 2-vuotta sitten. Sstrategiset mitat olivat 48,5 cm, 2970g ja pipo 33 cm.

Tänään olen huomaamattani aina välillä kertaillut 2 vuoden takaisia aikoja. Aamulla aikaiseen huomasin miettiväni, että missä vaiheessa sitä siihen kellonaikaan olikaan. Monessa suhteessa voin väittää, etten ole sama ihminen kuin 2-vuotta sitten ja monessa mielessä olen kuitenkin ihan samanlainen. Ei ole ollenkaan tuulesta temmattua sanoa, että lapset kasvattavat vanhempiaan.

Illalla kaivelin Jaakon vanhoja vaatteita esille lähinnä sen vuoksi, että minua oli alkanut epäilyttää vauvalle tulevan neuletakin koko, se näyttää niin pieneltä. Vertailin jo parin eri lehdenkin ohjeita mitoituksen suhteen keskenään ja ihan samankaltaisia ne olivat. Kassien kätköistä pengoin sellaisia 50-56 senttisiä vaatteita joiden tiesin olleen jopa osto/tekohetkellä suuria ja kas, kyllä siitä neuletakista tulee ihan hyvän kokoinen. Enää toinen hiha puuttuu, mutta kun tekisi jo niin mieli kaivaa se virkkuukoukku esille...

Välillä olisin ihan valmis hyppäämään ajassa pari-kolme kuukautta eteenpäin ja vaihtamaan tämän mahani vauvaan, kun taas välillä nautin olostani ja elämän "helppoudesta". Tajuton väsymys vie vaan toisinaan kaiken keskittymiskyvynkin, mutta seuraavassa hetkessä olo on ihan normaali. Elämän "helppoudella" tarkoitan sitä, että kaikki asiat sujuvat nykyään niin rutiinien mukaan ja mutkattomasti ainakin silloin kun Jaakon uhma ei nosta päätään. Kommunikointi sujuu yleensä puheen mukaan eikä tarvitse arvailla: missä mahtaa olla vika kun tuo lapsi itkee (J: äiti tossa pipi), onkohan sillä nälkä (J: mulle kanssa uusto-leipää!!), vai onkohan vaippa märkä (J: pissaätä, Kaivuli mukaan potalle). Mutta sitten on niitä päiviä, jolloin tietää itsekin vähän kasvavansa, kun kaikki on aamusta asti EI, ENKÄ, MINÄ ITE, MINÄ HALUUN. Ja sitten huokaan, että vauva vielä tähän päälle. Miten ihmeessä sitä selviää? Kummallista kyllä elämä opettaa ja jokainen hetki vain menee ohi omalla painollaan ja kaikesta selviää - jotenkin. Nyt ei tunnu enää ollenkaan niin kauhealta kuin 2 vuotta sitten, jos yö menee siinä että kuuntelee tuntitolkulla kipeänä itkevää lasta, tai pissat ja kakat tulevat jostain syystä vaipan ohi, tai jos maidot kaatuvat, tai keskellä kauppaa alkaa Mä en haluu, Haluun, Mä en haluu raivoaminen jne jne. Näihin on jo niin tottunut :) Luotankin siihen, että hetki ja päivä kerrallaan meidän perheemme löytää sitten loppukesästä taas uuden rytminsä ja selviää tilanteesta kuin tilanteesta - jotenkin.

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Juho ja Kusti

Näin viime yönä hassua unta. Olin siinä synnyttämässä TAYS:ssa (Tampereella) ja kätilö sanoi, kun yksi poika oli jo syntynyt, että täällä on vielä jalkoja tulossa. Sanoin vain, että yksihän sieltä piti tulla eikä kaksi. Se mikä tässä on hassua on että A) en todellakaan ole menossa TAYS:n koska se on 200 km päässä, eikä ollenkaan se paikka mihin minun pitäisi mennä, B) lapsia oli tulossa kaksi ja jostain syystä niille piti antaa heti nimet ja niille annettiin nimet presidentti Paasikiven mukaan eli Juho ja Kusti. Ei aavistustakaan mistä moinen mielleyhtymä tuli. Ihan hyviä nimiä nuokin ovat, mutta eivät niitä mitä olemme ajatelleet. Ei sen puoleen, ei ole kyllä nimeä vielä ihan hirveästi mietitty. Tytölle olisi kyllä valmiina :)

Taisin jotenkin alitajuisesti ajatella tämän päivän lääkärineuvolaa, ja sieltä sitten nuo ajatukset kumpusivat. Muuten kaikki hyvin, mutta nyt pitäisi syödä lisää rautaa kun oli hemoglobiini tippunut 100 paikkeille. Se ei kyllä varmaan ole ikinä ollut noin alhaalla, joten ei ihme, että välillä on väsyttänyt ihan tajuttomasti. En vain ole oikein tiennyt johtuuko väsymys siitä, että joutuu heräilemään jatkuvasti pitkin öitä (Jaakolla on yskä ja nuha) vai siitä, että on tullut rehkittyä sekä koti- että työtöitäkin, vai vaan siitä että on raskaana 7 kuulla. Jos tänään ei olisi mitattu hemoglobiinia, niin olisin kyllä sitä pyytänyt. Eilenkin vetelin kahteen kertaan päiväunet - yhteensä yli 5 tuntia - ja vielä normaalit 8 tuntia yöunta muutaman kerran heräten.

Tänään poikettiin kauppamatkalla Anttilassa ja meille pesiytyi taas muutama kerä lankaa. Uusimmassa Modassa oli kivoja virkattuja kesäponchoja ja sellaista alkoi tehdä mieli. En olekaan virkannut mitään pitkään pitkään aikaan. En ole ollenkaan "poncho-ihminen", mutta nuo mallit jotenkin vetosivat :)


Ikkunalaudallamme on kasvamassa ruukkupaprikoita. Jännityksellä seuraan, että ehtiikö näistä tulla mitään, kun olin vähän jälkijunassa laittamassa näitä esikasvatukseen. Kovin hitaasti tuntuvat muutenkin kasvavan, kun tähän vaiheeseen asti on aikaa mennyt useampi viikko. Jaakon kanssa käydään yhdessä kurkistelemassa melkein joka päivä, että joko nämä olisivat vähän suurempia.


Ja tästä ei ole suinkaan tulossa ruokablogi, mutten malta olla näyttämättä mitä sain uudella vuoallani aikaan samalla kun tein Jaakon päiväkotiin huomiseksi pellillisen marjapiirakkaa. Tämä kakku on oikeasti siis marjapiirakka. Laitoin vuokaan piirakkataikinaa ja väliin mustikoita ja lisää taikinaa. Toivottavasti pysyy kasassa, kun sitä leikkaa. Vielä kun tähän päälle sihtaa tomusokeria tai tekee raitakuorrutuksen tomusokerilla tai valkosuklaalla...Nam.