Äidin mussukka

Jaakko-Vaakko 2-vuotta sitten. Sstrategiset mitat olivat 48,5 cm, 2970g ja pipo 33 cm.

Tänään olen huomaamattani aina välillä kertaillut 2 vuoden takaisia aikoja. Aamulla aikaiseen huomasin miettiväni, että missä vaiheessa sitä siihen kellonaikaan olikaan. Monessa suhteessa voin väittää, etten ole sama ihminen kuin 2-vuotta sitten ja monessa mielessä olen kuitenkin ihan samanlainen. Ei ole ollenkaan tuulesta temmattua sanoa, että lapset kasvattavat vanhempiaan.

Illalla kaivelin Jaakon vanhoja vaatteita esille lähinnä sen vuoksi, että minua oli alkanut epäilyttää vauvalle tulevan neuletakin koko, se näyttää niin pieneltä. Vertailin jo parin eri lehdenkin ohjeita mitoituksen suhteen keskenään ja ihan samankaltaisia ne olivat. Kassien kätköistä pengoin sellaisia 50-56 senttisiä vaatteita joiden tiesin olleen jopa osto/tekohetkellä suuria ja kas, kyllä siitä neuletakista tulee ihan hyvän kokoinen. Enää toinen hiha puuttuu, mutta kun tekisi jo niin mieli kaivaa se virkkuukoukku esille...

Välillä olisin ihan valmis hyppäämään ajassa pari-kolme kuukautta eteenpäin ja vaihtamaan tämän mahani vauvaan, kun taas välillä nautin olostani ja elämän "helppoudesta". Tajuton väsymys vie vaan toisinaan kaiken keskittymiskyvynkin, mutta seuraavassa hetkessä olo on ihan normaali. Elämän "helppoudella" tarkoitan sitä, että kaikki asiat sujuvat nykyään niin rutiinien mukaan ja mutkattomasti ainakin silloin kun Jaakon uhma ei nosta päätään. Kommunikointi sujuu yleensä puheen mukaan eikä tarvitse arvailla: missä mahtaa olla vika kun tuo lapsi itkee (J: äiti tossa pipi), onkohan sillä nälkä (J: mulle kanssa uusto-leipää!!), vai onkohan vaippa märkä (J: pissaätä, Kaivuli mukaan potalle). Mutta sitten on niitä päiviä, jolloin tietää itsekin vähän kasvavansa, kun kaikki on aamusta asti EI, ENKÄ, MINÄ ITE, MINÄ HALUUN. Ja sitten huokaan, että vauva vielä tähän päälle. Miten ihmeessä sitä selviää? Kummallista kyllä elämä opettaa ja jokainen hetki vain menee ohi omalla painollaan ja kaikesta selviää - jotenkin. Nyt ei tunnu enää ollenkaan niin kauhealta kuin 2 vuotta sitten, jos yö menee siinä että kuuntelee tuntitolkulla kipeänä itkevää lasta, tai pissat ja kakat tulevat jostain syystä vaipan ohi, tai jos maidot kaatuvat, tai keskellä kauppaa alkaa Mä en haluu, Haluun, Mä en haluu raivoaminen jne jne. Näihin on jo niin tottunut :) Luotankin siihen, että hetki ja päivä kerrallaan meidän perheemme löytää sitten loppukesästä taas uuden rytminsä ja selviää tilanteesta kuin tilanteesta - jotenkin.